Lappalainen

Lappalainen on historiallinen, ulkopuolisten saamelaisista käyttämä nimitys. Sitä käytettiin mm. Ruotsin ja myöhemmin Suomen hallinnossa kuvaamaan ihmisiä, jotka elivät nykyisten Norjan, Ruotsin, Suomen pohjoisosien sekä Kuolan niemimaan alueilla luontaiselinkeinojen kuten metsästyksen ja peuranpyynnin, kalastuksen, keräilyn ja poronhoidon varassa.

Ruotsin vallan aikana nimitys lappalainen vakiintui viranomaiskäsitteeksi, jonka avulla hallittiin verotusta ja maankäyttöä. Hallinnollisessa luokittelussa lappalainen rinnastui talolliseen: edellinen harjoitti luontaiselinkeinoja, jälkimmäinen maanviljelyä. Termi muodosti siten sosioekonomisen ja hallinnollisen kategorian. Kyse oli elinkeinosta, ei etnisestä taustasta.

Vanhimmissa maa-, vero- ja henkikirjoissa lappalaisiksi merkittiin kaikki, jotka maksoivat ns. lapinveroa tai muuten harjoittivat alueella näitä elinkeinoja. Lappalaisiksi merkityt henkilöt olivat saamelaisia, mutta joukkoon merkittiin vähitellen sellaisia suomalaisiakin, jotka eri syistä olivat saaneet juridisen oikeuden harjoittaa lappalaiselinkeinoja. Vasta 1800-luvulla, kun luontaiselinkeinot miellettiin yhä vahvemmin saamelaisuuteen, termistä lappalainen alkoi vähitellen tulla etnonyymi eli kansannimitys ja samalla termin saamelainen synonyymi käytännön tasolla.

Nykyisin lappalainen koetaan vanhentuneeksi ja saamelaisia negatiivisesti leimaavaksi sanaksi. Terminä se liitetään kolonialismin ja syrjinnän historiaan. Tutkimuksessa termiä käytetään yhä historiallisena käsitteenä kuvaamaan menneitä verotus- ja elinkeinoryhmiä, mutta tutkijat pyrkivät tarkentamaan, keitä sillä tarkoitettiin eri aikoina.

Saamelaiset ovat tiettävästi käyttäneet itsestään nimitystä saamelainen vähintään satojen vuosien ajan. Saamelaisasiain komitea suositteli vuonna 1952 mietinnössään luopumaan sanasta lappalainen ja käyttämään sen sijaan nimityksiä saamelainen (sápmelaš, sämmilâš, säʹmmlaž), saame ja saamen kieli, jotka vastaavat näitä saamelaisten itsensä käyttämiä nimityksiä.